Potilaan oikeusturvasta

Oikeusturvasta yleisesti ja vammaisen lapsen oikeuksista erityisesti

Oikeusturvasta yleisesti Oikeusturvalla tarkoitetaan sitä suojaa, jonka oikeusjärjestys antaa henkilöille ja heidän oikeuksilleen. Kyse on suojasta valtiovallan tai toisen yksityisen oikeudenloukkauksia vastaan, oikeudellisesta turvallisuudesta. Oikeusturva kuuluu keskeisesti myös terveydenhuoltoon ja sosiaaliturvajärjestelmään. Oikeusturvajärjestelyjen merkitys korostuu tämänkaltaisissa tilanteissa, joissa oikeussuhteen toinen osapuoli on jollain tavoin toista heikompi ja riippuvainen toisen osapuolen asianmukaisesta toiminnasta. Oikeusturvasta on huolehdittava erityisen hyvin, kun kyse on henkilön henkeen ja terveyteen liittyvästä toiminnasta.

Oikeusturva jaetaan ennalta vaikuttavaan ja jälkikäteiseen oikeusturvaan. Ennalta vaikuttavan oikeusturvan toteutuminen näkyy terveydenhuollon arkipäivässä mm. siten, että hoitohenkilökunta noudattaa sitä velvoittavia lakeja, terveydenhuollon yleisiä periaatteita ja muita viranomaisia velvoittavia oikeuslähteitä. Kyse on toiminnan asianmukaisesta hoitamisesta. Keskeisiä potilaan oikeuksia säänteleviä lakeja ovat kansanterveyslaki, erikoissairaanhoitolaki ja potilaslaki. Terveydenhuollon ammattihenkilöistä on annettu oma lakinsa. Lainsäädäntö ja oikeusperiaatteet sääntelevät sekä hoitoon ottamista koskevaa päätöksentekoa että varsinaista hoitotoimintaa. Usein lait sisältävät tulkinnanvaraisia säännöksiä, joka asettaa vaatimuksia lakeja käytännössä soveltaville. Terveydenhuollon viranomaisten jatkuva koulutus on välttämätöntä potilaan oikeusturvan toteutumisen kannalta.

Jälkikäteisellä oikeusturvalla tarkoitetaan niitä keinoja, joita terveydenhuollon asiakkaalla on käytettävissään, jos hän kokee tulleensa kohdelluksi lainvastaisesti tai kärsineensä vahinkoa terveydenhuollon toiminnan tai laiminlyönnin seurauksena. Tällaisia oikeusturvakeinoja ovat esimerkiksi muistutus, valitus, kantelu ja vahingonkorvauskanteen nostaminen. Julkishallinnon oikeusturvajärjestelmän heikkouksiin kuuluu, ettei palveluja käyttävillä ole yleensä tehokasta keinoa päästä oikeuksiinsa silloin, jos kyse on palvelujen huonosta laadusta, päätöksenteon hitaudesta tai viranomaisten passiivisuudesta.

Kun kyse on lapsipotilaasta, oikeusturvaan kuuluvat myös lapsen oikeudet, joista on säädetty niin kansallisessa lainsäädännössä kuin kansainvälisissä sopimuksissakin. Terveydenhuollossa ja tukien myöntämisessä asiakkaalla on oikeus luottaa siihen, että alan ammattilaiset ovat selvillä voimassa olevasta oikeudesta. Viranomaisilla on hallintolakiin perustuva velvollisuus neuvoa ja ohjata asiakkaita. Nyky-yhteiskunnassa kansalaiset joutuvat yhä useammin taistelemaan lain heille takaamista oikeuksista. Samaan aikaan kun eduskunta on säätänyt uusia lakeja, joilla on pyritty parantamaan yksilöiden asemaa ja oikeuksia sosiaali- ja terveydenhuollon aloilla, valtion ja kuntien resurssit ovat yhä tiukemmalla.

Ei ole mikään häpeä perätä itselleen ja perheenjäsenilleen kuuluvia oikeuksia. Valitettavasti tämä vaatii usein sellaisia voimavaroja, joita monilla ei omassa elämäntilanteessaan ole. Jos sinusta tuntuu, ettet jaksa taistella tukiviidakossa tai perätä kunnaltasi puheterapiapalveluja tms., älä epäröi ottaa yhteyttä yhdistykseen. Autamme mielellämme. Suvianna Hakalehto-Wainio OTL, VT

Vammaisen lapsen oikeuksista

Herättelin loppusyksystä 2005 keskustelupalstallamme keskustelua siitä, onko halkio vamma. Tämä liittyi saamaani tehtävään laatia esitys vammaisen lapsen oikeuksista. Esitystä kirjoittaessani pohdin, kuinka paljon kirjoittamani koskee halkiolapsen ja –nuoren oikeuksia. Mielestäni erittäin paljon.

Palstalla käytetyissä kymmenessä puheenvuorossa tuli mielestäni ilmi se, että sanalla ”vammainen” on niin negatiivinen kaiku, ettei sitä mielellään käytetä halkioiden yhteydessä. Halkiolapsen vanhemmat kuvasivat halkiota esimerkiksi ”epämuodostumaksi, jonka voi korjata” ja ”luomishäiriöksi”. Keskustelussa tuli ilmi, että halkiosta käytännössä seuraava toiminnallinen haitta ja rajoitteet vaikuttavat osaltaan siihen, koetaanko halkio vammaksi. Tämä kokemus saattaa vaihdella lapsen eri ikäkausina. Kuitenkin todettiin, että vaikka halkio olisi vamma, halkiolasta tai –aikuista ei silti pitäisi määritellä vammaiseksi.

Seuraavassa lyhennettynä esitelmä, jonka allekirjoittanut piti kutsusta Vammaisten lasten ja nuorten tukisäätiön 115-vuotisjuhlassa Säätytalolla 26.11.2004. Seuraava kirjoitus ei ole kannanotto siihen, pitäisikö halkiota käsitellä vammana. Toivon että se voi toimia yleissivistävänä taustatietona erityislapsen oikeuksista.

1. Johdanto

Kun puhutaan vammaisesta lapsesta on vaarana, että puheen kohde tulee kahteen kertaan marginalisoiduksi. Vammaiset ovat yhteiskunnassa vähemmistönä ja saattavat helposti joutua syrjityiksi. Näin on myös lasten laita. Lapset ovat ryhmä, jonka ääni ei tule automaattisesti kuuluville. Heidän oikeutensa ovat usein käytännössä jossain määrin toissijaisia aikuisväestön oikeuksiin nähden. Kun kyse on vammaisesta lapsesta on mielestäni muistettava, että hän on ensisijassa lapsi. Eräs vammaisen lapsen oikeuksista voidaankin määritellä oikeudeksi olla lapsi. Perustuslaissa turvattu yhdenvertaisuus edellyttää, että vammainen lapsi pyritään yhteiskunnan tukitoimin asettamaan sellaiseen asemaan, että hän voi mahdollisimman täysmääräisesti nauttia oikeudestaan olla lapsi.

Oikeusjärjestyksemme tunnustaa niin sanotun heikomman suojelun periaatteen niin yksityisoikeuden puolella (esimerkiksi sopimus- ja vahingonkorvausoikeudessa) kuin julkisoikeudessakin (esimerkiksi hallinto-oikeus). Lapset ja vammaiset ovat ryhmiä, jotka tarvitsevat tällaista erityistä suojelua vahvempia yhteiskunnan ryhmiä vastaan. Esimerkiksi päätettäessä vammaisen koululaisen oikeudesta erityisavustajaan, puhevaikeuksista kärsivän lapsen oikeudesta puheterapiaan tai ratkaistaessa kysymystä koulukiusatun oikeudesta vahingonkorvaukseen on otettava huomioon se, että kyse on vähemmistöön kuuluvasta, erityistä tukea tarvitsevasta kansalaisesta. Huoltajien ja viranomaisten velvollisuudet ovat korostuneita, kun kyse on tällaiseen heikompaan ryhmään kuuluvan henkilön oikeusturvasta. Lapsella ei ole valmiuksia puolustaa oikeudellista asemaansa. Lapsen oikeus on aikuisen velvollisuus. Suomen lakien mukaan erittäin monessa kohdin viranomaisen velvollisuus.

2. Vammaisen lapsen perusoikeudet

Perustuslain 2 luku sisältää luettelon kansalaisten perusoikeuksista. Perustuslain 2 luvun 6 §:n 3 momentti takaa lapsille tasa-arvoisen kohtelun yksilöinä. Tällä yhdenvertaisuuden vaatimuksella tarkoitetaan sitä, ettei ikä tai vammaisuus saa johtaa epäyhdenvertaisuuteen esimerkiksi palveluiden saannissa tai mahdollisuudessa osallistua erilaisiin tapahtumiin. Yhdenvertaisuuden vaatimus edellyttää ensinnäkin sitä, että lapset ovat tasa-arvoisia suhteessa aikuisväestöön. Toinen puoli lasten yhdenvertaisuutta on se, että lasta tulee kohdella yhdenvertaisesti suhteessa muihin lapsiin. Näin ollen esimerkiksi vammaista lasta tulee kohdella lähtökohtaisesti samoin kuin lasta, jolla ei ole vammaa. Tähän lopputulokseen pääseminen saattaa edellyttää ns. positiivista erityiskohtelua. Tällä tarkoitetaan vammaisen lapsen asettamista jollain tavalla erityisasemaan siinä tarkoituksessa, että näin toimien hänen mahdollisuutensa toteuttaa oikeuksiaan on yhtä hyvä kuin muiden lasten. Esimerkiksi kouluavustajan määrääminen voidaan nähdä esimerkkinä positiivisesta erityiskohtelusta.

Yhdenvertaisuussäännöksen mukaan lapsi on otettava huomioon yksilönä. Tämä edellyttää esimerkiksi viranomaisilta perehtymistä erikseen kuhunkin asiaan, jossa osapuolena on lapsi. Kyseessä olevan lapsen erityistarpeet ja tapaukseen liittyvät olosuhteet on otettava huomioon ratkaisuja tehtäessä. Ratkaisuja ei pidä syytää liukuhihnalta. Toisaalta yhdenvertaisuuden vaatimus edellyttää viranomaisen – esimerkiksi hoitotuen myöntäjän – ratkaisukäytännöltä tiettyä yhtenäisyyttä ja ennustettavuutta. Yhdenvertaisuus ei toteudu, jos sama vamma johtaa jossain päin Suomea hoitotuen epäämisen kun toisaalla tapauksessa myönnetään tukea.

Toinen keskeinen vammaisen lapsen oikeusturvaa vahvistava perusoikeus on perustuslain 19 §:n mukainen oikeus sosiaaliturvaan. Tähän oikeuteen kuuluu mm. oikeus riittäviin sosiaali- ja terveyspalveluihin, jotka vammaisen lapsen kohdalla on määriteltävä yksilökohtaisesti. Samassa pykälässä todetaan, että viranomaisten on tuettava perheen mahdollisuutta turvata lapsen hyvinvointi ja yksilöllinen kasvu. Näin myös vammaisen lapsen perheellä on oikeus vaatia yhteiskunnalta tukea kasvatus- ja hoitotehtävässään.

3. Lapsen oikeuksien yleissopimus (LOS)

Suomessa on jo vuodesta 1991 ollut laintasoisena voimassa lasten oikeuksien yleissopimus, joka on lapsia koskeva ihmisoikeussopimus. Eduskunnan oikeusasiamies on kiinnittänyt huomiota siihen, että viranomaiset tuntevat yhä erittäin huonosti kyseisen sopimuksen eivätkä viittaa siihen juuri lainkaan ratkaisukäytännössään. Kuitenkin kyse on kaikkia viranomaisia velvoittavasta säädöksestä, jonka mukaan mm. lapsen etu on otettava ensisijaisesti huomioon kaikissa sosiaalihuollon, tuomioistuinten, viranomaisten ja lainsäädäntöelinten toimissa, jotka koskevat lapsia (LOS, 3 artikla.). Niinpä esimerkiksi ministeriöiden on lakeja valmistellessaan annettava merkitystä lapsen edulle ja tarvittaessa perusteltava ratkaisunsa myös tästä näkökulmasta. Sosiaali-, terveys- ja opetusviranomaisten on lakeja soveltaessaan noudatettava tätä periaatetta - esimerkiksi terveydenhuollon käytännön toimissa tai sosiaaliavustuksista päätettäessä

Lasten oikeuksien sopimuksen 23 artiklassa tunnustetaan vammaisten lasten erityistarpeet. Näistä mainitaan oikeus täysipainoiseen, hyvään elämään oloissa, jotka takaavat ihmisarvon, edistävät itseluottamusta ja helpottavat aktiivista osallistumista yhteisön toimintaan. Vammaisella lapsella on sopimuksen mukaan oikeus saada erikoishoitoa. Lisäksi on varmistettava vammaisen lapsen mahdollisuus koulunkäyntiin, terveydenhuoltoon, koulutuspalveluihin ja virkistystoimintaan. Sopimuksessa todetaan, että erityistarpeiden tunnustamisella tavoitellaan vammaisen lapsen mahdollisimman hyvää sopeutumista ympäröivään yhteiskuntaan ja mahdollisimman korkean yksilökohtaisen kehitystason saavuttamista kussakin yksittäistapauksessa.

Lasten oikeuksien sopimus ei sisällä valitusjärjestelmää kuten Euroopan ihmisoikeussopimus. Lasten ihmisoikeusloukkauksista ei voi siten valittaa kansainvälisellä forumilla. Sen sijaan sopimuksen takaamiin oikeuksiin voi ja kannattaa vedota kansallisissa viranomaisissa ja tuomioistuimissa.

4. Vammaisen lapsen oikeuksien toteutuminen

Miten vammaisen lapsen oikeudet toteutuvat käytännössä tämän päivän Suomessa? Monet asiat ovat meillä hyvin, mutta yhä on liikaa tilanteita, joissa lapsen huoltajat joutuvat taistelemaan lapsilleen kuuluvien oikeuksien puolesta. Perustuslain mukaan julkisen vallan on aktiivisesti turvattava perus- ja ihmisoikeuksien toteutuminen. Lasten ja vammaisten kohdalla tämä edellyttää tavanomaista intensiivisempää otetta, sillä kyse on yhteiskunnan jäsenistä, joiden mahdollisuudet itse puolustaa oikeuksiaan ovat rajoitetut. Viranomaisten on siis terästäydyttävä aina, kun asiakkaana on lapsi tai vammainen henkilö.

Kaikkia viranomaisia koskee velvollisuus tulkita lainsäädäntöä siten, että ratkaisut edistävät vammaisen lapsen perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista. Tämä ei ole mahdollista, elleivät viranomaiset ovat hyvin perillä perus- ja ihmisoikeuksien sisällöstä. Tämä edellyttää asianmukaista koulutusta, joka on organisaation – kuntien ja valtion – ylemmän portaan vastuulla. Viranomaisten edellytetään tuntevan voimassa oleva oikeus. Tietämättömyys sen sisällöstä ei vapauta virkamiestä vastuusta esimerkiksi tilanteessa, jos käy ilmi, että virheellinen toiminta on aiheuttanut vahinkoa tai kyse on virkarikokseen syyllistymisestä.

Vuoden 2004 alusta voimaan tullut hallintolaki korostaa entisestään viranomaisen velvollisuutta antaa neuvontaa. Viranomaisilla on velvollisuus asianmukaisesti neuvoa vammaisen lapsen huoltajia erilaisista lapselle kuuluvista oikeuksista. Huoltaja saa luottaa siihen, että viranomaiset osaavat antaa hänelle tarvittavan informaation. Viranomainen on asiantuntija, jonka voidaan odottaa olevan selvillä oman alansa substanssista. Virkamiehillä on myös velvollisuus vastata heille tulleisiin tiedusteluihin. On hallintolain vastaista jättää vastaamatta esimerkiksi sähköpostitse lähetettyyn kysymykseen. Velvollisuus jakaa informaatiota voi toivottavasti osaltaan vahvistaa vammaisen lapsen mahdollisuuksia yhdenvertaiseen elämään.